Istuskelen täällä takapihalla starttaamassa mun lauantaita.
Mun kuudenneksi viimeistä lauantaita täällä.
 |
| Protsku pannari, mansikoita ja bantskua! Ai että |
Eilen treenasin ulkona pidempään ja nyt mun kädet on ihan täynnä jonkun ötökän pistoksia. Nää on tämmösiä millin kokosia lentäviä olioita jotka tekee kauheeta jälkeä. Koko yö meni vaan käsiä rapsutellessa.
En oo nukkunu muutenkaan kunnolla ainakaan kahteen viikkoo. Arkipäivisin herään kuudelta treenaamaan tai seittemältä kouluun, enkä millään saa unta ennen yhtätoista. Kai ne ajatukset vaan jyllää jo liian lujaa kun ei tässä nyt tiedä mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tapahtua.
Vähän kun olis stressi siitä et kerkeen tekemään kaikkea, näkemään kaikkia ennenku lähtee kotiin.
Samalla sitä jo odottaa et no koska se lentokone nyt lähti, eiks se ollukkaan huomenna?
Oon ihan mielettömän kiitollinen näistä ihmisistä mitä oon täällä tavannu. Ihan huikeeta porukkaa, oikeesti. Mulla kun on tää pieni kylä missä kaikki tietää kaikki ja missä asuu pari isompaa sukua ja niitä ihmisä tuntuu olevan täällä parisen kymmentä. Esimerkiksi mun paras kaveri Dusty on tämmösestä Mickan suvusta, ja niitä vilisee joka paikassa. Hänen isä on meijän koululla järjestämässä koulu aktiviteetteja, veli työskentelee koululla ATK hommissa, veljen vaimo pelas mun kanssa netballia, sisko treenas mun kanssa netballia, serkku oli mun kanssa netball retkellä, pikkuserkku on on mun toinen paras kaveri ja pikkuserkun äitin kanssa treenaan täällä joka viikko. Pienet on piirit, hauskaa nähdä että tämmöstäkin oikeesti on.
Viime viikko täällä oli aikas kiireinen, keskiviikko aamuna onnistuin tiputtamaan kymppi kilon levypainon varpaan päälle ja viikonloppu oltiin jo suunniteltu alusta loppuun, Mun parhaan kaverin Cristinan 18 v päivällinen perjantaina ja kaupunkiin lauantaina. No mites se sitten onnistuu kun en pääse edes kävelemään kunnolla?
Ei mitään, jalka ylös ja jääpaloja. Panadolia naamaan ja toivotaan ettei oo murtunut.
Kuin jollain ihmeellä perjatain pystyin kinkkaamaan päivällisen läpi ja lauantaina kävely oli jo melkein normaalia. Eli ei murtuntu pottuvarvas, kiitos kaunis, koska oli ikimuistoinen viikonloppu!
Tää viikko on ollu omalla tavalla vähän haikea.
Oon hengaillu vaan 12 luokkalaisten kanssa koska on niiden viiminen viikko koulussa. Mä rupesin nyt vasta tutustumaan niihin kaikkiin kunnolla. Vähän on kieltämättä semmonen olo että koulu mokas kun ei mua laittanu sille year levelille, kumminkin siellä oman ikästä porukkaa ja kyl sen nyt huomaa kuin hyvin niiden kanssa tulee juttuun. Kaikki on nyt ihan ihmeissään et miksei tutustuttu aikasemmin, nyt kun se koulu on tosiaan jo loppumassa. Voin ihan rehellisesti sanoa että mun vuosi olis ollu tosi erilainen, jos oisin alusta asti niiden kanssa ollut.
Oon kyllä tosi kiitollinen mun lähimmistä ystävistä jotka oon saanu tolta luokalta missä oon, heitä en vaihtais mihinkään, enkä ois välttämättä heihin tutustunu toista kautta. Joten kyllä tässäkin jotain hyvää. Tänään vielä yhdet 18 vuotis pippalot missä nään vielä kaikki, luulen että tulee olemaan aikas hauska ilta!
Oon kyllä tän taiteililija sielun saanut tuotua esiin itsestäni täällä taas. Taiteilijathan tarvii sitä omaa aikaa ja semmosta jonkun teoksen luomiseen?
Voisin verrata itseäni tohon. Yleisesti ja oikeasti.
Kuvis koulussa on ihan ehdoton lemppari tällä hetkellä, nautin siitä aivaan mielettömästi. Oon maalannu ja tehny semmosia juttuja mitä en ikinä uskonu ittestäni löytyvän.
Oon istuskellu täällä kauneissa paikoissa ja miettinyt elämän kulkua.
Joka kerta näihin paikkoihin meneminen vaaditaan jonkin sortin urheilu suoritus, mikä on sitä minua itseäni myös. En voi uskoa kuinka paljon oon täällä myös kuunnellu musiikkia.
Ihan tossisani, luulen että on ollut tämmöstä itsensä tutkistelua.
Ajattelutapa ja elämänarvot on muuttunut ihan huikeasti.
Nyt sitä tietää mitä itselleen haluaa, millä tavalla asua ja elää.
Luulen että tää huolettomuus on paras asia jonka saan täältä napattua itselleni mukaan. Jos mun mielestä jonkun pitäisi tulla tänne vuodeksi asumaan ja katsomaan tätä tyyliä, olis kyllä pakko valita oma äiti. Se on semmonen stressi hiiri, en osaa edes kuvitella häntä täällä laid back ympäristössä. Haha, oikeastaan ihan naurattaa, ei siitä tulis yhtään mitään.
Äiti mulla on ikävä sua!
Taas tuli tämmönen astetta syvällisempi postaus kun ei notia kuvia muista ottaa tarpeeksi!
Nauttikaa, eläkää ja olkaa onnellisia siitä mitä teillä on!
Kyllä se Suomi on hieno maa, uskokaa pois.
xx mona
